keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Upea koira

Minun on hetken aikaa pitänyt kirjoittaa tämä postaus, mutta ei ole tullut oikein sopivaa hetkeä. Olen aika paljon muistanut kirjoittaa ja nälviä Hillan huonoista puolista, mutta ne hyvät puolet, joita itse asiassa on enemmän, ovat jääneet vähemmille.

Hei, mullahan bordercollie, josta moni varmasti maksaisi maltaita! Hillahan on erinomaisella vireellä työskentelevä ja erinomaisen hermorakenteen omaava koira. Nämä ominaisuudet eivät ole itsestään selvyyksiä bordercolliella.

Hilla on moniulotteinen koira: tokossa tehdään hommat täysin keskittyen ja ajatuksella, agilityssä kiidetään reikäpäänä esteeltä toiselle, jäljellä ja esineruudussa työskennellään sitkeästi väsymättä ja kotona ollaan sohvaperunoita. Hilla säätää vireen itse juuri sopivaksi jokaiseen lajiin. Se nousee korkeaan vireeseen alle sekunnissa, mutta osaa myös rauhoittua samassa ajassa. Taistelutahtoa löytyy niin paljon, että vetoleikeissä saa varoa sormiaan eikä lelusta irroteta kuin vasta käskystä.

Hilla ei ole koskaan heittäytynyt hysteeriseksi tai pelännyt tosissaan mitään. Se on järkevän varovainen eikä yritä tappaa itseään kamikaze-tempuilla. Epävarmoissa tilanteissa Hilla kyselee onko asia ok tehdä: kun vastaus on kyllä, ei Hilla epäröi enää uudestaan suorittaa pyydettyä tehtävää. Se on myös todella avoin ihmisiä kohtaan, lähes kirjaimellisesti sylikoira! (Hilla ei voi mennä iltaisin nukkumaankaan ennen kuin on saanut iltarapsutuksensa.)

Hilla elää asenteella, että välillä elämässä vain sattuu kummia asioita. Se on äärimmäisen rento koira, erittäin häiriö- että suoritusvarma koira. Se ei järkyty tai paineistu yhtikäs mistään. Siis ei todellakaan mistään! Itse sanoisin Hillan olevan hieman kovahko luonteeltaan, mutta saa nähdä miten luonnetestissä sanotaan. Hilla ei paljoa edes välitä minunkaan turhasta raivoamisesta, mutta on silti todella nöyrä koira.

Paljon on kerinnyt tapahtua tämän vuoden aikana ja kumpikin olemme kehittyneet aivan valtavasti. Siitä tahmeasta ja laiskasta sohvanlämmittäjästä on kuoriutunut oikea helmi puolessa vuodessa! Eiköhän se jo kerro paljon koirasta, joka nousee puolitoista vuotiaana EVL-tasolle minun kaltaiseni tollo-ohjaajan käsissä, jolle pelkkä kävely on välillä suuri haaste. Mutta ei me tähän pisteeseen oltaisi päästy ilman Tinjaa: minun innottajaani, rakasta sirkuskoiraani, täyttä sekopäätä, jota katsoessani tiesin että mihin suuntaan Hillaa pitää lähteä kehittämään.

Suurin muutos on selvästi tapahtunut agilityssä: nykyään Hillaa saa pitää kaksin käsin kiinni hihnasta kun siirrytään radalle. Sitää saa oikeasti komentaa jäämään lähtöpaikalle. Sama koira oli vielä ennen joulua sitä mieltä, että voisin ihan yksinäni hyppiä esteitä! Joku joskus kirjoitti, että estekorkeuden noustessa maksien kanssa kiire loppuisi. Minusta tuntuu vain, että olen saanut juosta vain kovempaa, jos meinaan keritä ohjata. Enää ei tarvitse huolehtia siitä, että pärjätäänkö ajallisesti kolmosissa, jos sinne asti joskus päästään. Pärjätään me. Enää suoritus ei ole kuin minusta kiinni; sekä tokossa että agilityssä.


Hilla on silti minun oma blondibortsu. Välillä se voi olla myös tollobortsu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti