Minun on hetken aikaa pitänyt kirjoittaa tämä postaus,
mutta ei ole tullut oikein sopivaa hetkeä. Olen aika paljon muistanut
kirjoittaa ja nälviä Hillan huonoista puolista, mutta ne hyvät puolet, joita
itse asiassa on enemmän, ovat jääneet vähemmille.
Hei, mullahan
bordercollie, josta moni varmasti maksaisi maltaita! Hillahan on erinomaisella
vireellä työskentelevä ja erinomaisen hermorakenteen omaava koira. Nämä
ominaisuudet eivät ole itsestään selvyyksiä bordercolliella.
Hilla on
moniulotteinen koira: tokossa tehdään hommat täysin keskittyen ja ajatuksella,
agilityssä kiidetään reikäpäänä esteeltä toiselle, jäljellä ja esineruudussa
työskennellään sitkeästi väsymättä ja kotona ollaan sohvaperunoita. Hilla
säätää vireen itse juuri sopivaksi jokaiseen lajiin. Se nousee korkeaan
vireeseen alle sekunnissa, mutta osaa myös rauhoittua samassa ajassa. Taistelutahtoa löytyy niin paljon, että
vetoleikeissä saa varoa sormiaan eikä lelusta irroteta kuin vasta käskystä.
Hilla ei ole koskaan heittäytynyt hysteeriseksi tai
pelännyt tosissaan mitään. Se on järkevän varovainen eikä yritä tappaa itseään
kamikaze-tempuilla. Epävarmoissa tilanteissa Hilla kyselee onko asia ok tehdä:
kun vastaus on kyllä, ei Hilla epäröi enää uudestaan suorittaa pyydettyä
tehtävää. Se on myös todella avoin ihmisiä kohtaan, lähes kirjaimellisesti
sylikoira! (Hilla ei voi mennä iltaisin nukkumaankaan ennen kuin on saanut
iltarapsutuksensa.)
Hilla elää asenteella, että välillä elämässä vain sattuu
kummia asioita. Se on äärimmäisen rento
koira, erittäin häiriö- että suoritusvarma koira. Se ei järkyty tai paineistu
yhtikäs mistään. Siis ei todellakaan mistään! Itse sanoisin Hillan olevan
hieman kovahko luonteeltaan, mutta saa nähdä miten luonnetestissä sanotaan. Hilla
ei paljoa edes välitä minunkaan turhasta raivoamisesta, mutta on silti todella
nöyrä koira.
Paljon on kerinnyt tapahtua tämän vuoden aikana ja
kumpikin olemme kehittyneet aivan valtavasti. Siitä tahmeasta ja laiskasta
sohvanlämmittäjästä on kuoriutunut oikea helmi puolessa vuodessa! Eiköhän se jo
kerro paljon koirasta, joka nousee puolitoista vuotiaana EVL-tasolle minun
kaltaiseni tollo-ohjaajan käsissä, jolle pelkkä kävely on välillä suuri haaste.
Mutta ei me tähän pisteeseen oltaisi
päästy ilman Tinjaa: minun innottajaani, rakasta sirkuskoiraani, täyttä
sekopäätä, jota katsoessani tiesin että mihin suuntaan Hillaa pitää lähteä
kehittämään.
Suurin muutos on selvästi tapahtunut agilityssä: nykyään
Hillaa saa pitää kaksin käsin kiinni hihnasta kun siirrytään radalle. Sitää saa
oikeasti komentaa jäämään lähtöpaikalle. Sama koira oli vielä ennen joulua sitä
mieltä, että voisin ihan yksinäni hyppiä esteitä! Joku joskus kirjoitti, että
estekorkeuden noustessa maksien kanssa kiire loppuisi. Minusta tuntuu vain,
että olen saanut juosta vain kovempaa, jos meinaan keritä ohjata. Enää ei
tarvitse huolehtia siitä, että pärjätäänkö ajallisesti kolmosissa, jos sinne
asti joskus päästään. Pärjätään me. Enää suoritus ei ole kuin minusta kiinni;
sekä tokossa että agilityssä.
Hilla on silti
minun oma blondibortsu. Välillä se voi olla myös tollobortsu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti