lauantai 6. tammikuuta 2018

Miksi se ei riitä?

Tokoleiri ei ollut ihan sellainen kokemus kuin olin odottanut. Kai siellä oli kaikkea mielenkiintoista ja uutta oppia, mutta hirveästi ei jäänyt muistiin. Minä kohtasin sen oman tokomörköni jälleen kerran, jonka jo luulin kyenneeni jättämään taakseni.

Leirin aikana tuli useassaan otteeseen esiin vauhti, näyttävyys, voma. Niitä termejä mitä pitäisi loistavan tokokoiran esittää. Niitä samoja asioita, joiden kuulemiselle olen tullut jo allergiseksi. Miksi tokokoulutuksessa puhutaan vauhdin tärkeydestä, jos juuri vasta tokotuomarit kovaan ääneen vannoivat facebookin keskustelupalstoilla, että ei vauhdilla ole mitään merkitystä. Mikä on tämä ristiriita mitä osaavat harrastajat ja kisaajat opettavat sen välillä mitä tuomarit väittävät arvostavansa?

Minä muistan liian hyvin sen painajaisen parin vuoden takaa, kun sanasta “hidas” tuli koko Hillaa määrittävä ominaisuus. Miltä tuntui lähteä viimeisestä karsintakoeviikonlopusta kotiin kesken kokeen kykenemättä edes palkkaamatta koiraa. Sen musertavan tunteen, kun oma rakas koira ei ole riittävän hyvä eikä meillä ei ole enää mitään tavoiteltavaa. Sen mietinnän, onko mitään järkeä tokoa enää jatkaa. Miksi Hilla ei riitä sellaisena kuin se on?

Kenen vika tämä kaikki on? Minun, koska en osaa kouluttaa? Hillan, koska se ei vain ole mikään sähikäinen ja leiskuva persoona? Vai onko vika ympäristössä? Onko sillä loppujen lopuksi väliä, jos lopputulos on sama. Tärkeintä on se, että itse määrittelee millaiselta haluaa koiran tekemisen olevan. Kauniita sanoja kun niitä olisi vain helppo myös noudattaa. Varsinkin kun lajiin olennaisena osana kuuluu se, että joku muu arvioi miltä suorituksesi olisi kuulunut näyttää.

Jos olisi mahdollista vaan kouluttaa se näyttävyys koiraan, olisin tehnyt sen jo aikoja sitten. Yritin eikä siitä seurannut kuin muuta, että jokainen treeni meni vain sen vauhdin kyttäämiseen. Sellaisesta harrastamisesta on ilo kaukana, jossa kaikki pyörii vain yhden virheen ympärillä. Kyse ei ole pelkästään jonkin yksittäisen liikkeen tekniikan parantamisesta vaan siitä, että koiran koko persoona pitäisi muuttaa joksikin muuksi. Onko koiraa edes reilua nostaa niin ylös, että ollaan jo stressitasoilla? Vain siksi, että koira olisi jossain tokokokeessa tuomarien mielestä näyttävä?

Luulin jo pari vuotta sitten jättäneeni nämä ajatukset taakseni. Opettelin hyväksymään Hillan sellaisena kuin se on ja määrittelin itse mikä riittää minulle. En osallistunut viime vuoden valintakokeisiin. Meillä on ollut kiva vuosi takana ja olen aidosti tykännyt Hillan kanssa tekemisestä. En ole edes koskaan oikeasti halunnut maajoukkueeseen. Kisaaminen vain ollut kivaa ja taitojen testaaminen arvokisoissa on ollut luonnollinen jatkumo valioitumiselle. Kyse ei ole koskaan ollut myöskään siitä, etteikö Hillalta olisi löytynyt motivaatiota tai asennetta. Se ei vaan sovi rauhallisena persoonana siihen ihannenykytokokoiran muottiin. Ja totuus on, että minä en ollut se, joka tämän määritteli. Minä vain uskoin, mitä sanottiin.

Leirillä oli varmasti hyviä, osaavia kouluttajia, joilla oli paljon hyvää annettavaa. Leiri taisi vain olla taas se viimeinen niitti monen asian summassa. Onni on Tinja-terapiakoira, joka suoritti Liekin ja Hillan puolesta leirin loppuun hymy naamassa. Sen kanssa on nykyään niin kiva tehdä, kun ei ole paineita mistään. On vain positiivista, jos Tinja ylipäätänsä tekee yhtään mitään. Tinja ei saanut kuulla kertaakaan kuulla tarvitsevansa lisää näyttävyyttä tai vauhtia, vaikka takuulla käytti vähemmän fyysisiä kykyjään kuin Hilla. Laittaa miettimään laitetaanko rodut vähän eri asemaan...

Liekki teki yhden 15 minuutin pätkän ja siinäkin oli vartti liikaa. Harmittaa Liekinkin tilanne, mutta ei auta kuin odottaa jos ajan kuluessa menisi ohi ja tehdä vain se mihin Liekki kykenee hyvässä mielentilassa. Sen enemmän vaatiminen johtaa vain ongelmiin. 

Terapiakoira

5 kommenttia:

  1. Ah miten tuttu aihe. Tosin veikkaan, että mulla on vielä huomattavasti vähemmän voimakas koira kuin sulla. :P Toisaalta sen rotu on ehkä sille eduksi, ymmärrän että bortsun kanssa on vielä se lisä, että kaikilla on niistä mielikuva. Minun rotuani ei kukaan tunne eikä kukaan ole tehnyt sellaiselle yhtä paljon tuloksia kuin minä. Mutta silti. Tätä on tullut paljonkin vatkattua ja vaikka minäkin olen mielestäni jonkinlaisen rauhan tehnyt itseni kanssa, kyllähän mullakin on esim. paljon koulutuksia mihin en ikinä sen kanssa menisi, koska tiedän jo etukäteen että käteen jäisi vain paha mieli. Joissain lajeissa riippuu kouluttajasta eli selvitän etukäteen jos en entuudestaan tunne, joihinkin aloihin en ikinä enää mene yhdellekään kouluttajalle (esim. pk-tottis on pahin).

    Kyllä mä tavallaan ymmärränkin sen, että siellä SM- ym. tasolla se vauhti ja miltä se koira kokonaisuutena NÄYTTÄÄ, on pisteisiin vaikuttava tekijä. Koska koulutustaidot on hirveästi kehittyneet ja suoritukset tuolla tasolla on varmaan usein aika teknisesti laadukkaita, jostainhan niitä eroja on pakko saada ja silloin tullaan juuri siihen "kuka juoksee kovimpaa" -kohtaan. Se on vaan tosi sääli, että nämä ajatukset riittämättömyydestä on valuneet niin kauas, ihan alempiin luokkiin asti. Esim. mun motivaatio koskaan tehdä voittajaluokan liikkeitä koevalmiiksi katosi täysin koska olen aika varma että saisin sielläkin vain pettyä vauhdin ja voiman puutteeseen.

    Ehkä se on vähän sama ilmiö kuin näyttelyissä monelle rodulle on käynyt. Ihmismieli vaan on sellainen. Ei riitä, että tukkaa on paljon, sitä pitää olla eniten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on hyvä kokemus niistä pk-puolen koulutuksista missä olen ollut. Siellä ei ole vielä kukaan maininnut vauhdin tai viettien puutteesta, mutta meillä taitaa olla iso leima "ei tähtää arvokisoihin" päällä. Vaikka nyt on tullut mietittyä, että jatkossa voisi vaan käydä kuuntelemassa koulutuksia ja kokeilla sitten oppeja kotona kaikessa pimeydessä.

      Se on harmi, että tokosta on tullut yhden rodun leikkikenttä. Rally-tokossa olen pitänyt siitä, että kaikki koirat ovat aidosti samalla viivalla. Säännöt ovat selkeät ja tuomarit hyvin koulutettuja, joten hirveästi tulkinnanvaraisuuksia ei jää. Rally-tokossa arvostelu painottuu enemmän siihen MITÄ tehdään kuin MITEN tehdään. Toisin tässäkin on omat varjopuolensa.

      Ja joo, ihmismieli on kummallinen. Aina pitää mennä äärimmäisyyksiin. Nopeuden arvioiminen ei edes vaadi erityistä taitoa toisin kuin koiran mielentilan tulkitseminen. Ja kun merkittävä osa tokotuomareista ei ole kouluttanut yhtäkään koiraa edes valioksi asti tai edes kilpaillut ylemmissä luokissa itse niin...

      Arvostelun painotus vaikuttaa tosi paljon mitä siellä arvokisoissakin tulee numeroksi. Ihan Suomessakin menee läpi esim. valuvat pysähdykset ja huono työskentely tunnarin haisteluosuudessa, jos koira on vaan tarpeeksi vauhdikas. Monesti olen miettinyt, että jos oma koira(t) tekisivät samat virheet omalla rauhallisella tahdillaan, niin varmaan jo saataisiin miinusmerkkisiä numeroita arvosanaksi.

      Sheltin kanssa kisaamisesta on se kokemus, että säälipisteitä saadaan todella paljon, mutta siihen 9-10 numeroon joutuu oikeasti koira tekemään jo ihmeellisyyksiä (poikkeuksena ne tietyt muutenkin löysät tuomarit). Ei siis riitä peruskiva suoritus. Ja sheltti kisaa vaan kylätasolla. Ei sillä, että Tinja hirveän usein edes ansaitsisi kovin hyviä numeroita.

      Poista
  2. Aloittelevana tokoilijana olen jo ehtinyt törmätä moneen kertaan vauhtiongelmaan. Itse asiassa sen takia pidettiin tokoilusta puolen vuoden tauko ja keskityttiin rallyilemaan. Mulla on reilu 2v "bortsunnäköinen" aussieuros, jonka kanssa on kiva treenata ja se oppii nopeasti mutta joka ei tosiaankaan tee tokoliikkeitä täysiä vaan omalla tavallaan. Siitä kuulee koko ajan.

    VastaaPoista
  3. Onpas harmillista, että on vain yksi oikea muotti ja koirien erilaisia persoonia ei huomioida/arvosteta vaan kaikkien pitäisi mahtua siihen samaan. Vielä kun joku keksii ruveta kellottamaan vauhtiliikkeitä. :D Tärkeintä on, että itse tiedät Hillan tekevän parhaansa, mutta ymmärrän riittämättömyyden tunteen kun kuitenkaan ei noin vain varmasti haluaisi tavoitteita ja tokouraa syrjäänkään moisen takia sysätä.

    Pitkästä aikaa tosiaan löysin tieni takaisin tänne blogiin, pitääpä alkaa seurailemaan taas samalla kun tässä yritän etsiä itseäni uudestaan koiraharrastajana. Oli mukava törmätä ell-päivillä!

    t. Veera, Siiri & Oiva (oivanahka.blogspot.fi)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onnea pentusesta! Pitääkin lisätä teidät blogiluetteloon.

      Poista